Loikka tuntemattomaan

Olen monesti miettinyt miltä tuntuu keikkua korkeuksissa. Vaikkei varsinaista korkeanpaikankammoa olekaan, en ole kokenut suurta hinkua hilata itseäni ylös keikkumaan. Ehkäpä siksi en ole lähtenyt seuraamaan Veikka Gustafssonin kiipeilykenkien jälkiä kohti Himalajan huippua vaan pysytellyt turvallisesti maankamaralla. Korkeissa paikoissa on kuitenkin oma viehätyksenä, siellä siellä eivät ole kaikki käyneet ja vielä harvempi on tullut ehjänä huipulta alas painovoiman kiihdyttäminä. Benjiköyden varassa tämäkin onnistuisi, kuulemma.

GERONIMOOOOH  P*RK*L******************H!!!!!!!

Ei muuta kuin iso pino värikästä paperia pöytään ja köysi nilkkojen ympärille. Narujen kimpussa hääräävät heput näyttävät osaavan asiansa, vaikkeivat taida partiolaisia ollakaan. Solmutyypistä tosin en osaa itsekään sanoa, toivon vain, että se on tukeva. Menneiden aikojen miehuuskoe on muuttunut kuitenkin hivenen. Nykyään benjiköysi joustaa miellyttävästi, kun taasen todelliset soturit aikoinaan hyppelivät kalliojyrkänteeltä liaanit nilkkoihin sidottuna. Silloin syystäkin toivoi, että oli valinnut oikean juurakon, johon itsensä oli sitonut.

Korista käsin maalliset murheet ovat kovin etäisiä

Vaan riittääpä nykyaikaisessakin hypyssä vielä jännitystä yllin kyllin. Adrenaliini virtaa villistä verisuonistossa kun nostokori nousee kohti korkeuksia. Suomen korkein benjihyppy, 150 metriä merenpinnasta. Rystyset valkoisena koria puristaen tasamaalla toljottavat ohikuljijat muuttuvat muurahaisiksi. Hetki huipulla. Nojaan eteenpäin. Lopulta kroppa ylittää pisteen, josta ei ole paluuta. Ei paluuta, nyt mennään. Vaistomaisesti rauhallinen kesäpäivä täytyykin korviahuumaavista voimasanoista, joita on vaikea huutaa ikenten lepattaessa tuulessa. Ensimmäinen pomppu. Toinen ja kolmas. Lopulta narunjatkeena roikkuva lihaskimppu lasketaan hitaasti kohti maata. Olo on euforinen, tämä on otettava uusiksi!

Suomen korkein Benjihyppy

http://www.skybreakers.com/suomenkorkein.htm