Topias

Heja Sverige! Heti torstaiaamuna, eli lähtöpäivänä huolestutti, että rahat on loppu. Otin nimittäin ennakkotuntumaa matkaa varten edellisenä iltana missäpäs muuallakaan, kuin Nelivitosessa. Oli matkakassassa onneksi vähän jäljellä, joten nopean suihkun jälkeen rässäytin itseni kaverin toimistolle, jossa korkki aukesi klo. 12.00. Noin suunnilleen ainakin. Matka alkoi.

Haaparannassa pysähdyttiin heti Systembolagetiin. Kaikki osti viinaa ja kaljaa. Minä ja Rasse bongattiin jotkut 7,2 voltin korit ja huomasin ulkona vasta, kun kuittia tarkastelin, että hintaa laatikolle ja Jamesonille tuli yli 50 €. Vähän vitutti, mutta aivan sama. Reissussa menee aina rahaa turhan paljon ja kyllä me saatiin sille rahalle hakemamme vastine.

Meidän auton kuski oli ensimmäistä kertaa ulkomaan matkalla ikinä, joten tätä päätettiin juhlia kunnon kulauksilla. Kaikki paitsi kuski tietenkin. Kunnioitin kaverin autoa omalla tyylilläni. Revin hanskalokeron kahvan irti, poltin penkin tupakilla ja kaadoin mojitot matolle. Oskari ei ollut siltikään vihainen. Ja jos ei koko matkaa huudettu ja kuunneltu omia biisejä, niin räpättiin Oskarin soittolistan päälle.

Ruotsin huoltoasemien hittituote on hot dogit ja french dogit, joita Höyhtyän Esson Eerolta jäi tavaksi kutsua tuttavallisemmin rensseleiksi. Niitä tuli vedettyä ekana päivänä viisi kappaletta. Ne kaikki viisi ruotsalaista rensseliä tuli seuraavana aamuna ulos eivätkä enää hodarit meikäläiselle paljon maistu.

Sitten me skeitattiinkin siellä. Umeån parkki oli komea näky, kun yöllä pääsimme perille. Se oli rakennettu osittain sillan alle, joten siellä voisi sateellakin rullata. Parkki oli valaistu eri sävyillä ja flätti oli tasainen. Ei se mikään valtava ollut, mutta ei turhan pienikään. Kyllä siellä kaikennäköistä oli, mihin vetää. Kovin varmasti en tietenkään voi arvostella, kun en suurimpaa osaa tarjonnasta uskaltanut, osannut, taikka halunnut kokeilla. Mutta meidän koko pro-porukka sitä kovasti kehui.

Toinen parkki, mistä minäkin innostuin ihan kunnolla, sijaitsee Skellefteåssa. Kokoa oli Umeån mestaan verrattuna vähän enemmän ja flättiä riitti aika pitkästi, joten siellä oli mukava kruisailla vain menemään. Siellä kisakunto alkoi näkyä kovana näyttämisenhaluna ja itsesuojeluvaisto jouti viimeisimmän seitsemän piste kakkosen mukana pellolle. Loukkasin itseni vähän sieltä täältä. Otsa söi betonia, molemmat kädet on täynnä rupia ja mustelmia. Kaikista pahin ruhje, minkä onnistuin hankkimaan, on oikeassa jalassani edelleen ja se hankittiin minirampilta. En ole ikinä laskenut semmoista alas. Tai pari kertaa aikaisemmin olen kokeillut ja molemmilla kerroilla kävi sama, kuin nyt. Lauta lähtee alta ja mies rysähtää koko painollaan maahan. Onneksi se oli vaneeria sentään. No, tein saman tempun kolme kertaa ja se kolmas oli liikaa. Nyt on sitten oikeassa jalassa jalkapallon kokoinen mustelma ja ainoa nukkumisasento on vasemmalla kyljellä, tai vähän enemmän vasemmalla kyljellä. Puhelimen näytön paskoin siellä jossain vaiheessa ilmeisesti ja akkukin sitten loppui, joten kuvia on hyvin vähän reissusta. Vielä yhdellä parkilla pysähdyimme Luleåssa Steelparkissa, mutta minä en pysynyt enää laudan päällä. Juuri ja juuri pystyin istumaan, joten keskityin olennaiseen. Loppumatkasta ei tänne kelpaa kirjoittaa, mutta voin kertoa, että Ruotsi on roadtrip maa.

Valitettavasti julkaisukelpoisia kuvia löytyi vain viisi.

Vihdoinkin tuli käytyä tuhlaamassa ne kuuluisat kuukauden viimeiset kunnon häppäreillä Hevimestassa. Auto sakkoparkkiin ja menoksi (Tai oli minulla seuraavan aamuun kymmeneen asti aikaa hakea se pois. Onnistuin.) Kuvittelin, että mesta on täynnä. Olihan sentään torstai ja kesälomat vielä päällä. Joillakin luulisi lyhyet lomansa vieläpä alkaneen tuona elokuun ensimmäisenä. Totuus oli hieman toinen, mutta vain hieman. Jengiä oli kiitettävästi, muttei tarvinnut kyllä tuoppia jonottaa paria minuuttia kauempaa. Pisteet myös työntekijöille tästä. Palvelu oli vauhdikasta eikä tiskillä notkunut niitä rasittavia, jo tilanneita tyyppejä muiden tiellä.

Eurot alkoivat kymmeneltä. Me oltiin siellä joskus yhdentoista jälkeen passissa. Yhteen asti yöllä oli halvat hinnat. Kaljat ja lonkerot sai eurolla, muista juomista en tiedä. Kerran aikaisemmin olen Hevimestassa iltaa viettänyt, enkä tälläkään kertaa oikein osannut hahmottaa juottolan pohjaratkaisua. Sinne tänne tuntui vievän käytäviä ja portaita. Yhdestä ovesta pääsi tupakkipaikalle ulos, toisesta ja varmaan kolmannestakin tanssimaan alas. Ei siellä oikeasti kukaan tanssinut, kaikilla oli kiire kiskoa ja musiikki oli synkkää. Oli hyvä meininki silti, tai siksi.

Paikka on viihtyisä ja monipuolinen. Ja kerrottakoon, että nämä eurot ovat maanantaisin ja torstaisin, ainakin. Kannattaa käydä kokeilemassa, jos on rahat tiukalla. Todellisuudessa sitä rahaa kyllä menee illan aikana varmaan ihan se vakiomäärä. Kello yhden jälkeen kuitenkin jatkaa iltaa joko siellä, tai muualla Oulun yökerhoista. Me valittiin jälkimmäinen.

Huomenna minä lähden Ruotsiin kiertämään skeittiparkkeja. Katsotaan, päästäänkö perille ja jäisikö sieltä jopa jotain muistikuvia, mistä kirjoittaa.

Maanantaiaamuna tuli lähtö Saariselälle Turisti-infon uutta kultavaltausta tarkastelemaan. Tai ei se mikään uusi valtaus ole. Edellinen omistaja on huuhtonut paikalla kultaa muistaakseni viimeiset viisitoista vuotta ja valtaus on ollut sitäkin ennen käytössä pienellä ystäväporukalla. Kauemmas eivät minun tietoni riitä, mutta historiaa valtauksella varmasti on.

Valtaus oli vaikea löytää. Tai meillä kuvaajan kanssa oli ainakin vaikeuksia. Ei nimittäin pitänyt ajaa ihan Saariselälle asti, vaan jäädä n. 17 kilometriä Sodankylään päin. Me ajeltiin tuota seitsemäätoista ees taas muutaman kerran, eikä millään silmään osunut, mihin pitäisi kääntyä. Valtauksen edellinen omistaja oli tullut tienlaitaan onneksi vastaan ja muutaman puheluselvittelyn jälkeen löysimme oikean tienhaaran. Kuvasimme siitä pienen opastuksenkin, kuinka perille selviää. Se oli sekava, mutta toivottavasti editointi pelastaa.

Seurasimme autoa hiekkateitä pitkin hitaasti aina valtaukselle asti ja se paikka oli kyllä mahtava. Metsän keskellä oli pieni leiri pystyssä. Omistajan ja vaimonsa asuntovaunu oli parkissa, jonka takana oli kota (Se oli valmistettu kuulemma Stora Enson paperitehtaan vanhasta liukuhihnasta ja toimi pressuna.). Kodan takaa vietti pieni alastulo saunalle. Puusaunassa tuoksui vanha kunnon mökkimeininki. Tämän vieressä oli lähde, josta sai puhtaat pesu- ja juomavedet. Äärettömän tärkeä oli tämä. Ei tarvitse raahata litratolkulla vettä mukaan, kun tulee valtaukselle roikkumaan vaikkapa muutamaksi päiväksi. Kerrassaan hieno mesta. Siellä viettäisin mielelläni iltaa ja leppoisaa leirielämää. Töitäkin olisin valmis tekemään. Olihan se sentään kultavaltaus.

Sauna.

Meidät toivotettiin erittäin ystävällisesti tervetulleeksi. Kahvit keitettiin ja asuntovaunun pöytä oli lastattu voileivillä, juustoilla, kurkuilla ja leikkeleillä. Pitkoa ja kananmunan myös söin. Oli melkoisen nälkä pitkän ajomatkan jälkeen. Siinä istuttiin ja rupateltiin niitä näitä mukavissa tunnelmissa. Kuulimme monia tarinoita valtaukselta ja kullasta tietenkin oli puhetta, sen arvosta ja sen sellaisesta. Omistajasmies ei rahan takia tätä tehnyt, vaan keräsi kultaa harrastuksena ja aina löytämänsä kullan hän lähettää kultaliikkeeseen. Siellä kulta muutetaan persoonallisiksi koruiksi ja näitä hän sitten lahjoittaa sukulaisilleen. Mahtava meininki.

Kun paikkaa oltiin sitten esitelty ja turinoitu tarinoitu, pääsimme asiaan. Eli katsomaan, miten kultaa huuhdotaan. Se tapahtuu käytännössä niin, että päätetään kohta, mitä alkaa kaivamaan. Mies kokeneena kaivajana osasi kertoa jotain pieniä merkkejä kullan mahdollisesta olemassaolosta, mutta satavarmasti ei niistä voi päätellä. Sinnepäin ehkä ainakin. Sitten kuopan viereen kasataan rännit, jossa se kulta huuhdotaan maa-aineksesta pois. Kaivuukohdasta vei pitkä letku lähteeltä, jossa tehokas pumppu tykitti vettä rännille. Vesi laitetaan virtaamaan ja maa-ainesta, eli hiekkaa, multaa, sun muuta, lapioidaan ränniin, jossa maa lähtee veden mukana kulkemaan muutaman asteen alaspäin. Matkan varrella on rihloja, joihin kulta yleensä sitten jää jos sitä on jäädäkseen.

Mies kertoi yksityiskohtaisesti koko prosessin ajan, miten kaikki tapahtuu. Minä en valitettavasti kaikkea muista, mutta onneksi meillä on videomateriaalia runsaasti, jotka myöhemmin julkaistaan. Lopuksi rihlat tyhjennettiin vaskooliin ja siitä pyörittelemällä huuhdottiin maa-ainekset pois ja katsottiin, olisiko siinä kultaa. Kultaa oli! Ihan vähän, mutta kuulemma se oli hyvä löydös. Oli pieniä murusia ja yksi hieman kookkaampi hippu.

Hetki siellä sitten vielä istuskeltiin ja juteltiin, kunnes tuli aika lähteä etsimään yöpaikkaa. Meille täytettiin pullolliset Lapin lähdevettä ja matka jatkui tällä kertaa oikeasti Saariselkään asti. Siellä meille oli varattu huoneisto Lapland Hotel Riekonlinnassa.

Tuossa vasemmanpuoleisessa pikkupurkissa on viimetalven kullanhinnalla laskettuna päälle tonni.

Ensin piti käydä syömässä poronkäristystä jossakin siinä Saariselän keskustan kulmilla. Pitkästä aikaa pääsin nauttimaan tästä herkusta. Hyvvää oli. Sitten pääsimme majoittumaan. Huoneisto oli kyllä komea, siellä oli kaksi makuuhuonetta, keittiö ja olohuone. Parveke ja oma saunakin löytyi. Saunassa sai hyvät löylyt ja se kyllä rentoutti ptikän päivän jälkeen. Ei siinä hirveän myöhään jaksanut enää sitten valvoakaan. Uni tuli hyvin, sänky oli laatua.

Aamulla aamupalan jälkeen sain pienen esittelykierroksen hotellin ympäri. Opastani odotellessa jututin työntekijä Lissua, joka oli juuri palannut lomilta. Loma oli tehnyt ilmeisesti hänelle hyvää. Höpöteltiin mukavia ja hän kehui hotellia työpaikkana kuin toiseksi kodikseen. Pian kättelin jo oppaani kanssa ja lähdimme kiertämään Riekonlinnaa.

Hotellissa on satayhdeksänkymmentäkuusi huonetta ja neljä sviittiä. Vanhin osa hotellista on valmistunut vuonna 1987 ja ”uusi siipi” rakennettiin 2003. Laskettelukeskus on kilometriän päässä ja bussikin sinne kulkee. Kolmekymmentä huonetta on remontoitu vuosi sitten ja ne olivat kyllä ihan bränikän näköisiäkin. Ei ne vanhemmat remontoimattomat huoneetkaan mitään kehnoja olleet. Viihtyisiä kaikki tyynni. On myös kolmetoista kokoustilaa, joista yksi oli aika iso. Olisikohan siellä ollut n. 180 neliömetriä tallattavaa + kahvittelutilat. Löytyi suksihuoltohuone, joka on hotellin asukkaille ilmaisessa käytössä. Siellä oli monta pöytää, joissa suksia voi voidella ja hoidella. 10. 10. klo. 10:00 avataankin jo 2 kilometrin hiihtolatu vaikkei ensilumet olisivat vielä tulleetkaan. Siellä nimittäin säilötään lunta sahapurun alla ympäri vuoden. Kaksi tilausaunaa ja yläkerran yksityinen baari houkutteli ainakin itseäni miettimään, jos sitä joskus rahoissa tulisi tänne kaveriporukalla mälläämään.

Käytiin katsomassa myös Revontulihuone. Käytännössä se on sisätila penkeillä varustettuna, josta avautuu iso ikkunanäkymä tunturille ja tietenkin taivaalle. Japanilaisilla turisteilla on kuulemma sovellukset kännykässä, jotka hälyttävät milloin revontulet räiskyy ja he tätä huonetta erityisesti suosivatkin. Talvitakki niskaan ja ulos, sanon minä.

Revontulihuone.

Aulan vieressä oli pieni suksimuseo. Siinä seinällä roikkui hiihtäjälegendojen suksia ja kuvia. Jotain tarinaakin näistä siellä oli. Näin myös Kekkosen vanhat sukset. Ne oli komeat. Otin kuvankin, mutta poistin sen vahingossa tuossa pari päivää sitten, kun jotakin puhelimella sähelsin. Koko hotellin alueella toimii langaton netti ilmaiseksi. Siellä oli myös ns. toimistohuone asukkaille käyttöön, josta löytyi tietokone ja tulostin. Bisnesmiehiä on mietitty.

Hotelli oli kyllä miellyttävä. Talvella siellä olisi varmasti vielä siistimpi meininki. Pitänee otta tavoitteeksi lomailla tuolla jokunen päivä talven aikana. Jospa saisin hiihtoharrastuksenkin joskus korkattua, kun olen siitä paljon puhunut.

Suksihuoltohuone jatkui vielä muutaman pöydän verran taakseni.

Yksityisen kapakan voi vuokrata.

Asehuone.

Tuosta sinne Riekonlinnaan pääsee sisään.

Qstock kun alkaa Oulun Kuusisaaressa, alkaa yleensä parin päivän rännit monella. Oli lippuja sisälle tai ei, koko kaupunki bailaa. Niin olen minäkin monta vuotta tehnyt. Tänä vuona ensi kerran hankin liput. Ei minulla varsinaisesti ollut ketään, ketä olisin kuollakseni halunnut nähdä, mutta keikkatarjonta vaikutti ihan ookoolta. Ainakin päätöspäivä lauantain osalta.

Perjantai alkoi ennakkolipun vaihdolla rannekkeeseen. Alue aukesi benjihyppynostureineen ja Sale-rekkoineen. En käynyt tätä kärryä tarkistamassa. Sieltä ei kuulemma saanut olutta ostettua, mutta kaikennäköistä mässäiltävää löytyi. Narikat löytyi heti siitä kun astui sisälle alueelle. Siellä oli semmoinen systeemi, että kolme euroa kustansi narikkapaikka ja kaksi mokomaa per kerta, jos tahtoi käydä hakemassa välillä sieltä jotain. Minun budjetillani ei paljon käyty kurkistelemassa reppuun, vaan se haettiin kerralla pois, kun alkoi sitä tiettyä hammasta kolottamaan.

Alue oli jaettu useampiin lavoihin tietysti. Päälava oli niin iso, että jenkkivieraistakin tuntui varmaan kotoisalta esiintyä. Oli Sirkustelttaa ja Rytmirantaa. Loppuja en muista. Ei ole taskussa enää ohjelma/info-lappunen, jota hieman huolimattomasti kohtelin.

Päivän kohokohta oli Sini Sabotagen puolen tunnin keikkasetti, joka oikeasti kesti varmaan vartin. Eipä sillä taida olla enempää kappaleita. Hiekka pöllysi Rytmirannassa, kun Siniä kuuntelemaan kokoontunut kiitettävä määrä porukkaa juhli menemään Levikset repeen tahtiin. Minä kuvasin kovimmille faneille videonkin siitä. Mutta Alli ei varmaan anna lupaa julkaista sitä.

Lauantaina olin mielissään tulevasta Inner Circlen keikasta. Tälläkin hetkellä soi Bad boys kajareissa. Mietittiin, että mikä se oli se kyttäsarja, jossa Bad boys oli tunnarina. Kaverini heitti, että oliko se jopa COPS nimeltään. Ei varmasti ollut, totesin. No se oli. Keikka alkoi jo seitsemältä. Sekin oli Rytmirannassa. Aika kovia biisejä bändillä oli. Tiesin ennakkoon vain ne kaksi hittiä, jotka olisivat riittäneet minulle ihan hyvin. Viimeinen biisi oli juurikin Bad boys ja aivan loppuun kitaristi pöläytti todella kovan kitarasoolon ilmoille. Tuli kylmiä väreitä.

Oluset me oltiin kolmen miehityksellä jätetty narikkaan yhteen ja samaan reppuun, koska hinnat olivat suolaisempia kuin välimeri. Tässä vaiheessa kävi sen sorttinen meininki, että meinasi tunnelma tyssätä. Annoin narikkalapun kavereille, että he hakevat kaljat ja tavattaisiin ulkona, sitten kun olen erään toisen kamuni kanssa käynyt katsomassa Bam Margeran jotain bändiä. No narikkaystäväni joutuivat toisistaan myös eroon. Siellä ei oikein saanut puhelimella ketään kiinni, kun oli verkot täynnä. Ainakin yli tunti siellä etsittiin Rassea epätoivon partaalla, jotta päästäisiin aloittelemaan. Kyllä me se sitten löydettiin ja meininki jatkui.

HIM oli festareiden viimeinen esiintyjä. Menimme anniskelualueelle sitä seuraamaan. Sielläkin oli se festarisysteemi, että palautetuista tölkeistä saa euron per pönttö. Jonotin lonkeroita, koska kaljat olivat loppu ja siinä jonottaessa tyypit sieltä täältä tyrkkäsivät tölkkiä kouraan. Loppujen lopuksi, kun tiskille pääsin, oli jo seitsemän euroa tienattu ja lonkero oli ilmainen.

Qstock kruunattiin komealla ilotulituksella ja pian alkoi satamaan vettä aika roimasti. Nelivitoseen tietenkin jonotettiin se aika. Loppuyö meni hulinoidessa ja kuuden aikaan taisin päästä nukkumaan. Hauskaa oli kyllä joo.

Koitelinkosket ne oli upea näky, vaikka ilma olikin aika surkea. Taivas oli pilvien peitossa ja satoi vähän vettä. Ei haitannut yhtään siinä kun ihaili komeasti virtaavaa koskea ja kaikennäköistä metsää sun muuta kasvillisuutta sen ympärillä. Sinne tänne vei pitkospuut kävelyreittejä helpottamaan ja paikkaa oli kyllä mukava kiertää. Tuntui, että joka kymmenen metrin välein näki jotain vähän erilaista ja ainakin meikästä aika siistiä luonnontuotosta. Grillipaikkoja ja hengailumestoja tuli aika paljon vastaan. Kalastajiakin siellä tietysti näki. Jos kalastaisin ikinä, menisin sinne. Perheen pienimmät oltiin huomioitu ainakin pienellä leikkipuistolla. Bajamajassa on käsihana.

Me ei tehty mitään, käveltiin vaan ympäri ämpäri. Mutta voin kuvitella mitä siellä voisi tehdä. Jos olisin Kiiminkiläinen, olisi Koitelinkosket se paikallinen pussikaljamesta. Ja jos olisin festivaalijärjestäjä, järjestäisin uskomattomat musiikkifestarit sinne. Hukkumisriski voisi tosin olla melkoinen. Tai sitten ei. Itse en ainakaan kännissä menisi tuonne koskeen. Voi sinne tietenkin tippuakin. Ja tunnen kyllä tyyppejä jotka sitä menisi ihan tarkoituksellakin uhmaamaan. Jos olisin kunnon perheenisä matkalla Kuusamoon, pysähdyttäisiin kyllä tuonne ihan vain kiertämään ja nauttimaan maisemista. Eväät olisi toki mukana. Ja onki. Vihaisen tyttöystäväni voisin myös viedä tuonne. Kaunis paikka sopia, tai erota. Antaa kuvien kertoa enemmän.

Paikan löytää helposti. Lähtee Oulusta Kuusamoon päin ja joskus Jäälin jälkeen tulee oikealle kyltti Koitelinkosket.

Olen aina ajatellut asian olevan niin, että Rotuaari Piknik on vanhempi tapahtuma entä minä. Ei ole. Se järjestettiin nyt vasta (jo) 14. kertaa peräkkäin. Tapahtuma kesti neljä päivää. Keskiviikosta lauantaihin ja kävijämäärä ylitti kymmenen tuhannen. Päätösilta lauantai oli myyty loppuun ja se oli se ilta, jonka me valitsimme, koska viimeinen esiintyjä oli J. Karjalainen. Siellä oli myös Laura Närhi ja Kaija Koo.

Kaijan pari viimeistä rallia ehdittiin nähdä, kun saavuimme vasta vähän myöhemmin paikalle. Keikan jälkeen oli timmi kaljantilaus tauko ennen Karjalaista. Rotuaarin keskeltä löytyi paras koju siihen tarkoitukseen. Siellä nimittäin toimi kaksi nuorta neitiä kymmenen miehen tehokkuudella. Hanarivejä oli vain kaksi, mutta draivi oli tytöillä melkoinen. Ketään ei varmasti vituttanut jonottaa siitä olusiaan. Jos näin nopeaa palvelua saisi perjantai-iltana vaikkapa Hevimestasta tai 45-Specialista, viihtyisin niissä ehkä enemmän. Viihdyn minä kyllä nyttenkin.

Kiitos Saara Pikkarainen ja Marjo Lehtola. Ehdotan teille tuplapalkkaa.

Sitten räjähti ilmoille Mennyt mies, jonka kaikki osaa ainakin vähän sinnepäin laulaa. Aluksi tungimme yleisön sekaan lähemmäs lavaa, jotta kaikki energia irtoaisi keikasta. Ystäväni oli ikävä kyllä niin lyhyt, ettei oikein mitään nähnyt, joten päätimme siirtyä yleisömassan taa kuuntelemaan. Se oli ihan hyvä ratkaisu. Ensi vuonna voidaan mennä tuonne niin näkee http://www.muksurokkivauhtipuistossa.com/.

Rotuaari oli tietenkin aidattu kahdesta kohtaa, mistä sinne pääsee. Molemmissa päissä oli portit. Näytti paljon isommalta koko paikka, kun siellä oli niin paljon väkeä. Vähän niinkuin koulun liikuntasalit tuntuivat isommilta silloin, kun niissä pidettiin juhlia, kuin vaikkapa silloin, kun pelattiin sählyä. Ainakin minä tuota joskus nuin ajattelin. Kaikki Rotuaarin baarit ja terassit oli auki, mm. Hemingways, Bisketti ja Oluthuone Leskinen. Amarillokin saattoi olla auki, en muista.

Jukkis vanaha kamu.

Ensi vuonna, kun tapahtuma järjestetään 15. kertaa, lupailtiin jotain uutta ja mielenkiintoista. Tämä oli ensimmäinen kertani näissä juhlissa, mutta ehkäpä voisin seuraavana kesänä lähteä uudestaan.

”Haasteenamme on laatutason nostaminen. Mitään ulkomaisia bändejä emme tänne tule hommaamaan, vaan kyllä me kotimaisilla nimillä jatkamme. Pyrimme hakemaan uusia kohderyhmiä, joille Rotuaari Piknik olisi yhtä mieluisa tapahtuma kuin nykyisille Yön ja Popedan faneille.”, Promoottori Ilpo Sulkala Pro Piknik Festivals Oy:stä kertoo.

http://www.piknik.fi/

Iloinen baarimikko Anna.

Tyyppejä hengaili ikkunoissa tietenkin.

Oulun päivät huipentuivat Oulun katutansseihin, jotka järjestettiin nyt seitsemättä kertaa. Toissavuonna muistaakseni tapahtuma laitettiin pystyyn Kauppatorille. Viimevuodesta en ole ihan varma, kun nukuin niiden yli. Tänä vuonna ne kuitenkin olivat taas Rotuaarilla, jossa ne useimmiten onkin järjestetty. Heräsin yhdentoista aikaan, vedin puurot nassuun ja lähdin käppäilemään keskustaan. Saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan, räppi soi ja Amarillon terassi oli auki.

Katutansseissa kisaillaan eri katutanssilajeittain tietenkin, mm. breakdancessa, hip-hopissa ja lockingissa. Siellä nähtiin myös improvisoituja showcaseja eri tanssiryhmien esittämänä. Paikalla oli tanssijoita eri puolilta Suomea. Oli muun muassa Jyväskyläläistä, Joensuulaista ja Helsinkiläistä edustajaa ja yleisöä. Oululaisia unohtamatta. Kaksi Deejiitä soittivat todella kovvaa musiikkia vuorotellen. Toinen levynpyörittäjä/tanssija oli kotoisin New Yorkista, sittemmin muuttanut Ruotsiin ja sieltä meille tänne Ouluun tullut vierailemaan. Steve Jones nimeltänsä.

Taivas oli perinteiseen tapaan pilvinen, kun bileet startattiin. Pian kuitenkin pilvimassat väistyivät ja meininki oli kuuma. Ehkä musiikki oli liian kovaa. Ihan lavan vieressä sijaitseva terassi mahdollisti näppärät päiväkännit. Kaverini totesikin, että alkaa kummasti juontajankin vitsit naurattaa parin kaljan jälkeen. Tärkeänä infona täytyy mainita, että sieltä sai nollanelosia ja nollakutosia tuoppeja. Laskeskelin, että nollakutonen tulee viisi senttiä halvemmaksi per desilitra.

Isoimmassa roolissa oli breakdancen crew-battlet. Kolme vastaan kolme tanssijaa battlaa yksi vuorollaan toista ryhmää vastaan ja tuomarit valitsevat voittajan, tässä tapauksessa kahden runin jälkeen (Elikkä kaksi kertaa käy jokainen heittämässä mitä osaa). Jos voittaja jää epäselväksi, otetaan vielä ylimääräinen runi. Katutansseilla on ollut jo pari vuotta sääntönä, että crewissä nuorimman ja vanhimman osallistujan ikäeron täytyy olla kymmenen vuotta vähintään. Yleisö oli messissä ja meininki oli kieltämättä aika kova. Aika nopeaa siellä hurahti semmoinen viisituntinen.

Meininki oli voittajien ja häviäijien kesken hyvä.

Illalla järjestettiin jatkot siellä, missä Oulun tapahtumien jatkoja on tapana monesti järjestää, Nelivitosessa. Itselläni oli illalla aika kipeä olo, tai laskuhumala, enkä meinannut sitten paikalle edes lähteä. Mutta kunnon työmies tekee pitkää päivää vaikka sairaana ja päätin kuitenkin lähteä vielä katsomaan tapahtuman loppuun. Baari oli tupaten täynnä. Tanssilattialla oli taatusti kuuma, mutta niin oli siinä mihin nyt ikinä mahtuikaan seisoskellessakin. Istumapaikkaa oli vaikea löytää.

Jatkoilla järjestettiin vielä vähän erilaiset ja kevyemmän luokan battlet. Deejii saa venkuilla musiikin kanssa miten haluaa, tanssijoita hämmästyttääkseen, hämätäkseen, vittuillakseen ja yllyttääkseen pysymään skarppina. Kisan taisi voittaa New Yorkin/Ruotsin Steve Jones. En nähnyt kunnolla näitä kisailuja, kun siinä oli jengiä melekosen lailla edessä ja tila oli semipieni.

Tapahtuma on ilmainen ja mahtavaa että tämmöisiä järjestetään. Se on iso teko katutanssikulttuurille ja mukavaa viihdettä kaikenikäisille katsojille. Kiitoksia näistä!

Loppuun vielä pari vilimiä.

http://youtu.be/H4At6URV99c

http://youtu.be/xi41ojYP9RE

http://youtu.be/-3VY9l82IlI

Lauantaina lähdimme tien päälle. Kohteena Rovaniementie 29 97700, Ranuan eläinpuisto. Viimeksi kävin siellä jakkaran kokoisena ja ainoa muistikuva paikasta oli villisika. Valitsimme huonon ajankohdan ja reitin matkustamiselle, sillä Pudasjärvellä vietettiin samaan aikaan eräitä Lestadiolaisten kesärientoja. Eikä se ole mikään pikkutapahtuma. Rovaniementien risteykselle oli matkaa 3,2 kilometriä ja autojonossa kesti yli tunnin. Auton lämpömittari näytti kahtakuutta. Joku toinen mittari siinä uskon suoralla näytti kahtakymmentä kahdeksaa. Mikäpäs siinä. Kesähän se palakittee.

Päästiin me sitten perille kuitenkin hyvissä ajoin. Jätettiin auto parkkiin ja seuraavaksi piti ne liput lunastaa. 15 euroa kipale, opiskelijalta 13 moista. Lippu-ukko tarjosi kartat mukaan ja lipunmyyntitiskiltä avautui ovi suoraan reitille, joka kiertää kaikki elukoiden häkit. Ensimmäisenä oli vuorossa saukot, kärpät, lumikot, vesikot sun muut vastaavat. Lumikon häkissä näkyi vain luita. Toivottavasti lumikko voi kuitenkin hyvin.

Reitti jatkui kurjen häkkiaitauksen ohi. Kattoa siinä aitauksessa ei ollut, kuten muilla siivekkäillä, eikä sisällä ollut kyllä kurkeakaan. Ehkä se oli lentänyt tiehensä. Pöllöt sen sijaan olivat paikalla ja aika komeita otuksia nuo ovat kun pääsee läheltä katsomaan. Myös vaikuttava lintu oli maakotka.

Linnut jäi taa ja siinä oli jäätelökioski, johon jäätiin sitten jäätelöt nauttimaan. 3,5 € mutta pallo oli ihan hyvän kokoinen. Pienemmistä olen joskus enemmän maksanut.

Sitten päästiin vanhan ystäväni, villisian aitaukselle. Sitä ei meinannut oikein näkyä, kunnes harmiksemme huomasimme sen vetelevän hirsiä omassa kopperossaan. Hetken me sitä tuijotimme, mutta seuraavaksi oli vuorossa karhut ja jääkarhut. Ne kiinnostivat enemmän. Ruskeakarhu oli mahtava. Se polskutteli altaassaan ja söi jotain. Kalaa kenties. Aika iso elukka, mutta vielä isompia olivat jääkarhut. Valtavia eläimiä. Ruokinta-aikaan tuonne karhujen aitaukseen kannattaa kuulemma mennä. Osaavat temppuja nämä kontiot.

Susia olisin tahtonut nähdä, mutta en nähnyt. Loppureitillä tuli vastaan hirveä, poroja, peuroja, Bambi, myskihärkä, supikoira ja kettu. Siellä oli myös kotieläinsektori. Mm. porsailla, lehmillä, aaseilla ja hevosilla varustettu pieni alue.

Kaikki oli parissa tunnissa kierretty ja oli aika palata kotiin. Takaisin päätettiin mennä Simon kautta. Siellä ei Suviseuroja vietetty ja matkakin oli näkymiltään itse asiassa paljon mukavampi. Paljon lehtipuita ja mutkittelevia teitä.

Ranua Zoo. Kannatti käydä.

Kyltissä varoiteltiin vihaisesta joutsenesta.

Otso nautti elämästään. Ainakin tuolla hetkellä.

Jääkarhupariskunta. Ehkä.

Jääkarhujen aitausessa oli kenkä. Missähän loput?

Ilves ja vieressä oikea jääkarhu luonnollisessa koossaan.

15 euroa liput, 50 senttiä kiikarointi.

Mahtava veikkonen tuo saukko.

Torstai oli taatusti kesän kuumin päivä. Ilma seisoi ja aurinko oli käännetty täydelle teholle. Hiki virtasi niin, että minun piti avata ylin nappi paidasta. Asfaltti väreili ja näin kangastuksia. Hain postista pari pahvilaatikollista karttoja, jotka piti nopeasti toimittaa viileään asuntooni, etteivät ne syttyisi palamaan. Tämän velvollisuuden hoidettuani puhelin soi ja ehdotettiin, että mennään Nallikarin hiekkarannalle uimaan. Vastasin kyllä.

Odotukset olivat korkealla. Näin kuumalla oli pakko päästä uimaan ja kun en vielä ollut tälle kesää Nallikarikorttia käyttänyt, nyt olisi aika. Tilanne vaati vielä yhden puhelun ystävälleni, että lähetäänkö pyöräilemmään rannalle, kunhan olen tässä saanut syötyä. Hän päätti lähteä edeltä, koska muut ovat sinne jo autolla kuulemma menneet. Söin rauhassa ja pakkasin kamat reppuun. Lähdin sitten muka perässä ajamaan sinne Nallikariin. Pikisaaren kohdalla tämä kaverini ottikin minut kiinni ja perille kun päästiin, ei ne autoilijatkaan siellä vielä olleet. Muuten ranta oli kyllä täynnä väkeä. Eipä ihme.

Tässä vaiheessa kesän kuumimmasta päivästä tuli perus kesäpäivä. Aurinko meni pilveen ja alkoi tuulla. Jee. Odoteltiin koko porukka paikalle ja kuten olimme päättäneet, menemme nyt kuitenkin uimaan. Siellä saa kävellä aika pitkään, ennenkuin meri alkaa edes vähän uimakelpoisesti upottamaan. Matkan täytti tosimiesten huudahdukset: ”Eeeii helevetti!”, ”Hyisss saatana.”, ”Tämähän on kylmää.”, ”Ei mennäkään.”. Kuitenkin mentiin ja vähän uitiin. Oli se aika jäätävä pettymys. Sitä kun tyhmänä luuli ja odotti, että vesi olisi lämmintä kuin Raksilan uimahallin monitoimialtaassa.

Kaverimme Jussi haki sitten frisbeen, jotta olisi jotain tekemistäkin siellä vedessä. Ajattelin valtavaa kokemustani frisbeegolfin parissa ja luulin hanskaavani homman. Useammin kiekko molskahti keskelle rinkiä, kuin osui kouraan. Tai jos osui, tuulesta ja kummallisista kierreheitoista riippuen, syötön kohde vaihtui ilmalennon aikana ihan toiselle tyypille. Mutta eipä siinä mistään mitaleista pelattukaan. Hauskaa oli.

Rannalta löytyy usempi jäätelökioski, pukukoppeja, vessat ja suihkut.

Jonkun tovin siellä vedessä viihtyi. Ensimmäinen tupakkataukokaan ei ollut semmoinen ”tupakkatauko”, ettei mennä enää takaisin. Pari kertaa uskallettiin hyiseen meriveteten mennä pelaamaan. Sitten se jossain vaiheessa kuitenkin riitti. Ilma tuntui vain huononevan, tuuli enemmän ja koko ajan taivas antoi merkkejä mahdollisesta tulevasta sateesta. Lokkeja alkoi parveilla rannan yläpuolella melkein enemmän, kuin ravintola pizzeria Da Maxin terassin yllä. Potkittiin jalkapalloa ja frisbeetäkin vielä heiteltiin ihan kuivalla maalla. Rannalla olisi ollut myös beach-futis kenttä, mutta se oli varattu.

Pian tyyppejä alkoi kiinnostaa ajatus minigolfista, kun joku sitä ehdotti. Siellä Nallikarissa on minigolf-rata, mutta Jussi tiesi kertoa, että Heinäpään keilahallin yhteydessä olisi vielä parempi moinen. En tiedä, oliko hän oikeassa, kun en koskaan ole täällä Nallikarissa sitä pelannut. Mutta päätimme yhdessä ja yksissä tuumin lähteä pelaamaan. Ensin piti kuitenkin käydä kämpillä syömässä.

Siellä on näköjään nykyään myös tämmöinen huvipuistohärveli. En kokeillut vielä.

Hylkäsimme Nallikarin ja kokoonnuimme Heinäpään keilahallin pihalla. Siellä voi minigolffaamisen lisäksi myös keilata, jos joku ei älynnyt. Pelistä saa pulittaa 6 euroa per nenä. Nallikarissa hinta olisi ollut 5,50. Kyllä kait tuo minigolf oli sen kuuden euron arvoinen kokemus. En ole ainakaan yli kymmeneen vuoteen käynyt pelaamassa, enkä muistanut olevani niin surkea, kuin torstaina olin. Maksut suoritettuamme ja mailat valittuamme päästiin ekalle väylälle (Enpä edes tiedä, sanotaanko nuita väyliksi vai rei'iksi vai miksi, sovitaan että väyliksi.). Puolitoista tuntia oli aikaa, koska Juusolla alkaisi työt illasta. Muuten ei taida mitään aikarajoituksia olla tuolla miniviheriöllä.

Pelattiin semmoisella säännöllä, että kaikilla oli seitsemän yritystä per väylä. Jos ei seitsemällä saa, merkitään lappuseen luuserin lisäpiste, kahdeksan. Minähän hoitelin väyliä niinkin mallikkaasti, että kuudesta sain kasin. Yhdestä jopa holarin. Väyliä oli kahdeksantoista. Jussi sai yhdestä kasin ja kolmesta holarin. Hemmetti. Siellä oli jopa sen niminen väylä, kuin holari. Arvatkaapa, kuka sai siitä luuserin lisäpisteen?

Oli tosi kysseessä.

Toisin sanoen, olin ihan paska. Meitä oli viisi pelaamassa ja sijoitukseni oli se viides. Eroa ensimmäiseen kolmeen oli niin paljon, että siihen väliin olisi voinut tulla vaikka kolmekin pelaajaa lisää ja olisin luultavasti ollut siinä tapauksessa kahdeksas. Mutta ihan siistiä se pelaaminen oli. Vettä satoi ja taivas jyrisi. Kaljaakin sieltä sai, mutta ei tilattu.

Juuso lähti töihin ja Jussi kotiin. Minä, Miikka ja Ville lähdimme tietenkin baariin juhlimaan urheilullista päiväämme. Valintamme jatkoi päivän teemaa. Astuimme Urheiluravintola Kenttään. Tai siis Kentälle.

Siellä on opiskelijakortilla kaljat 3,50 €. Aina. Pojat tilasivat tämmöiset urheilujuomat, mutta minä kun olen niin kovin muuttunut mies, tilasin veden. Se ei maksa mitään. Kenttä on kyllä aika kova mesta. Kuten urheilubaarissa sopii ollakin, oli pieni kapakka jaettu pieniin loossin tyylisiin hengailumestoihin nahkasohvilla, isoilla screeneillä ja telkkareilla sisustettuna. Näissä tietenkin pyöri kaikennäköistä urheilua. Keskellä baaria on myös muutama pöytä, mihin seurueineen voi asettua. Pihalla on pieni terassi ja tupakoidessa voi myös seurata peliä, sillä ikkunaan on asennettu telkkari ulospäin. Mahtava idea!

Sisällä leijaili petollisen hyvä tuoksu. Tiesin, ettei täältä voi olla tilaamatta ruokaa jossain vaiheessa iltaa. Ruokalistasta saa mm. hot wingsejä, ranskalaisia ja mozzarella-tikkuja. Jälkiruoaksi voi tilata omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. Onneksi Miikka sitten tilasi ranskalaiset aurajuustodipillä. Ei minulla olisi ollut edes rahaa. Pian pöytään tuotiin reilu kori, josta riitti kyllä mässäiltävää koko kolmen seurueelle. Tietenkin nälkäisempi ja epäreilumpi kaveri vetää tuommoisen taatusti yksinäänkin.

Tässä tämä ulukotelekkari. Ääniä ei kuulunu.

Seurasimme Espanja-Italia peliä suorana isolta screeniltä. Meistä kaikki toivoi Italian voittoa ja ihan hyvin se joukkue ainakin ensimmäisen puoliajan rätkikin palloa Espanjan päätyä päin. Maalia ei ikävä kyllä syntynyt. Peli päätyi jatkoajalle 0-0 tilanteessa ja sellaisena tilanne myös pysyi jatkoajan loppuun saakka. Selostaja mainitsikin, että aika verkkaisesti Italia näillä viimeisillä minuuteilla liikuttaa palloa. Tämän mainitsin siksi, että saimme tästä pienen keskustelun aikaiseksi.

Nimittäin Sinä, joka minulle jossain keskustelussa joskus kerroit, että olit aina luullut sanan ”verkkaisesti”, tarkoittavan ”hitaasti” ja ihan vasta sait kuulla että se tarkoittaakin ”nopeasti” ja minä tämän vielä vahvistin sanomalla: ”Niinpä, sehän tarkoittaa ripeästi liikkumista.”, olitkin ollut aina oikeassa ja minä väärässä. Sana verkkaisesti, tarkoittaa hitaasti liikkumista. Nyt saan ehkä mielen rauhan.

Mutta ei siitä sen enempää. Espanja tykitti rankkareilla kaikki sisään. Italia ei.

Menimme me vielä Nelivitoseenkin, jossa jatkoin huonona asiakkaana oloa ja tilasin vain vettä. Olen minä sinne kyllä elämäni aikana euron jos toisenkin tuhlannut. Pelasimme Trivial Pursuitia, jonka voitin ensimmäistä kertaa elämässäni. Kysymykset olivat naurettavan helppoja, koska kyseessä oli pelkkä Master-painos. Mutta tällä kertaa liian kovia paloja Villelle.

Näin sain kesän action-päiväni päätökseen. Joskus kolmelta varmaan lähdin kotiin nukkumaan. Vesiselvänä, mutta hyvin uupuneena. En minä taida nuita selviä baari-iltoja enää viettää. Tulipahan kokeiltua. Hyvä puoli siinä on se, ettei ole mitään mille hakea vastinetta. Sisäänpääsymaksu enintään. Sekin oli vain 2,50 €. Eikä kerrankin ole rapulaa.

Tykkään pyöräilystä. Pyörällä pääsee lujaa ja Oulussa moisella sotkeminen on tehty todella helpoksi. Pyöräteitä pitkin pääsee melkein mihin tahansa. Mieluummin fillaroin kuin autoilen. Asia olisi varmaan toisin jos omistaisin auton. Olen myös huomannut, että olen aika hyvä polkemaan. Tosin kaikki siitä varmaan saa onnistumisen fiiliksiä jos käyttää mielikuvitusta.

Viimeksi kävin Hietasaaren lenkin kiertämässä. Tai ehkä kiersin koko lenkin, ehkä en. Se oli aika sotkuinen ja ajauduinkin sinne vahingossa. Itse asiassa en tiennyt koko kierroksen olemassaolosta aikaisemmin. Se lähtee Nallikarin rannan läheltä, satamaan päin. Ja päättyy minne lie. Sitä Hietasaarta se kuitenkin kiersi. Paikka oli äärettömän rauhallinen ja moista hiljaisuutta en ole kokenut aikoihin. Lintujen laulua siellä lähinnä kuului.

Sieltäpä löytyi myös lintutorni. Vaikken lintuja bongaakkaan, tykkään käydä tupakoimassa ja ihailemassa maisemia sellaisissa. Korkealla on mahtavaa. Näkkee paljon kauemmas.

Ystäväni Pekka on oikeastikin joskus bongaillut lintuja.

Tältä siellä näytti yhteen suuntaan ainakin.

Lenkki oli ainakin yhden kyltin mukaan vain 3,2 kilometriä. Mutta Se saattoi olla sellainen väli-info, että paljonko sitä kierrettävää on vielä jäljellä. Joka tapauksessa, tuntui kuin olisi ulkomailla pyöräillyt. Viime kesänä lähdin juurikin tämmöisiä mestoja katselemaan Eurooppaan. Tai ainakin yritin lähteä. Ei olisi tarvinnut muuta kuin ylittää pari siltaa Pikisaaren molemmin puolin. Ottakaa pyörä mukkaan jos tänne tulette.

Minun juhannukseni näytti tältä:

Ja tältä:

Kuten viime uutena vuotena, olin päättänyt, etten nyt juhannuksena lähde mihinkään mökkeillemään. Enkä Kalajoelle. Joten jäin Ouluun. Kaupunki oli niin vilkas, että Hemingways antoi valomerkin puoli kolmelta päivällä. Sielläkin tultiin kysymään pöydästä, että halutaanko jotain ennen kuin on myöhäistä. Ei haluttu. Mutta taisinpa olla väärässä siitä, ettei Oulussa IKINÄ tulla kysymään, tuodaanko pöytään?

Alkoi jo melkein kaduttaa, että jäin kotiin. Istuimme Kauppatorilla Keltaisen aitan patiolla. Pihalle oli pystytetty karaoketeltta ja todella pieni esiintymislava bändille. Kyllä siinä kävi porukkaa laulamassa. Ja tosissaan. Tunteet olivat pinnassa, kuin television laulukilpailuissa. Eräs nainen puhkesi kyyneliin, kun ei saanut aplodeja. En tiedä saiko siellä kukaan muukaan. Tai jos taputettiin, se oli enemmänkin rohkeudelle kuin hyvälle esitykselle. Videoitakin sieltä löytyy, mutta enpä taida kehdata niitä lisätä.

Kyllä ne patiot sitten saatiin täyteen ihmisiä iltaa kohti. Ja hauskaakin oli siinä ryypiskellessä. Kymmenen aikaan muistaakseni lähdin kotiin hakemaan takkia, kun ei siellä oikein tarennut enää istua. Tarkoitus oli lähteä jonnekin baariin, joka olisi sinne aamuyöhön asti auki. Meninkin Laanilaan kotibileisiin.

On aika vähän kerrottavaa tuolta perjantailta ja vielä vähemmän muistikuvia lauantailta. Ja näitäkin vähemmän heruu suosituksia urbaanille city-juhannukselle. Kyllä minä taidan ensi vuonna mökille lähteä.

Tervehdys.

Toissapäivänä istuin päivää Raksilassa mäen päällä. Kiinnostaako? Ei taatusti kiinnosta.

Eilen söin aamupalaksi pekonia, kananmunia, sämpylöitä, punajuurisalaattia ja join lasin appelsiinimehua, sekä kaksi kuppia kahvia. Kiinnostaako? No ei varmasti kiinnosta.

Päivällä tilasin tuopin ehkä uudessa lempipystärissäni, Graalissa. Paikka on aivan Oulun keskustassa, Finnkinon elokuvateatteria lähellä. Se on myös asuntoani lähinnä sijaitseva juottola ja yleensä myös matkan varrella, kun kämpiltäni johonkin poistun. Kiinnostaako? Ei välttämättä, mutta kannattaisi kiinnostaa, sillä Graalissa ei ole epäonnistunutta iltaa elämässäni nähty. Kerron esimerkin eiliseltä.

Ensimmäinen tuoppi nousee päähän.

Marssittiin puolivahingossa Graaliin. Taskussa poltteli kaksikymppinen, jolle sain parhaimman vastineen aikoihin. Ainakin, jos vastinetta haetaan hurttuuden teiltä (Ystäväni äidin tuomitseva ilmaisu juopottelusta ja siihen liittyvästä. Tai ei hän ole oikeasti tuomitseva.). Kynnys ohittaa tämä kapakka on suurempi, kuin astua ovista sisään. Tiskillä notkuu karpaaseja ihan hyvässä kunnossa ja maailman ystävällisin baarimikko vastaa tilaukseen: ”Viis seittemänkymmentä!”. Kohtalaisen korkea hinta ei edes haittaa, sillä ensimmäisen pitkän kylmän jälkeen, joskus jopa aikana, tapahtuu jotain selittämätöntä. Puhe luistaa kuin olisi kuusi kappaletta alla. Musiikki, joka soi juuri oikealla volyymitasolla, kuulostaa hyvältä, vaikka biisi muuten olisi paska. Oikeasti siellä ei paskoja biisejä kyllä soikaan. Mietin, että tuommoiset Genelecin kaiuttimet minäkin haluaisin.

Neuvottelutila.

Kaupan päälle, kaljaa, kahvia, vettä, tai mitä tahansa laajasta valikoimasta päättääkään tilata, pääsee nauttimaan tyylikkäästä herrojen huoneesta. Tulee mieleen ehkä joku sikariklubi, tai herrasmieskerho. Pukukoodia ei kuitenkaan ole, mikä on hyvä. Olisin kaveriporukastani ainut, joka pääsisi sisään.

Varmistaaksemme, ettei tämä jäisi vain yksiin huurteisiin, käytimme vanhaa kunnon ”Minä maksan nämä, sinä seuraavat” -kikkaa. Istuttiin ja jauhettiin paskaa. Oli yhtä mukavaa, kuin silloin kun ensikertoja oli kosketuksissa alkoholin maailmaan. Ja Graalissa on, syystä tai toisesta, joka ikinen kerta näin. Tuopit kumottuamme menimme tupakoimaan. Maailman mukavin baarimikko luuli, että olemme poistumassa ja tämä asiakaspalvelun ammattilainen huusi päivänjatkot sellaisella meiningillä, että tuntui kuin olisin lähdössä suorittamaan jotain tärkeää tehtävää. Sanoin, että tullaan me vielä tilaamaan.

Tupakkipaikkaterassimeininki.

Menin odottamaan seuraavaa. Ehdin hädin tuskin istahtaa, kun tultiin jo pöytään kysymään, että mitä saisi olla? Kaverini oli jo hakemassa olutta, jonka myös baarimikko huomasi, eikä minun tarvinnut sitten edes vastata kysymykseen. Oulussa ei IKINÄ tulla pöytään kysymään, että tuonko kaljan? Paitsi kuulemma suht. Uudessa urheilubaari Kentässä (Tai kuten kanta-asiakkaat sanovat: ”Kentällä”). Tätä en ole vielä todistanut.

Kolmannenkin päätin vielä rässäyttää. Istuimme nahkanojatuolilla viinavitriinien ympäröimänä. Oluet puupöydällä, vastapäätä komeili takka. Ja takan vieressä tietenkin läjä puita. Tulia en ole täällä vielä päässyt nauttimaan, mutta en usko takka-halkokasa -komboa pelkäksi kulissiksi. Ehkä se on jonkun muun kuin kesäkuun teemana. Tiedä tuota.

Mitäänhän kummallisempaa siellä ei tapahtunut. Silti fiilis oli, kuin olisi ratkaissut perimmäiseen kysymykseen vastauksen. Tuntui, kuin olisi palannut takaisin perusasioiden äärelle ja osasin nauttia siitä mitä on. Oikeasti. Jos mieltä askarruttaa, mene Graaliin huuhtomaan ongelmat pois. Eipä kestä.

Torstaina oli 5-vuotis Poolpartyt Hintan parkilla. Paikalla oli joukko kaikenikäistä energiajuoman ja Pirkan nauttijaa, rulla- ja potkulautoineen. Muutama BMX-pyöräilijäkin siellä sotki menemään. Minäkin otin nelirenkaisen messiin. Sitä tuli lähinnä vain kanneltua istumapaikalta toiselle, tilanteen mukaan. Ilta oli kuitenkin eeppinen. En tiedä, miksi ajattelin taas vain käväistä mestoilla, ottaa muutaman kuvan ja videon ja ajaa kotiin. Todellisuudessa menomatka taittui autossa, kotimatka kännissä. Auto jäi jälleen parkkipaikalle yöksi.

15 vuotta minua nuorempia, 20 kertaa taitavampia.

Saavuttiin betoniparkille jo viiden maissa. Menojen oli määrä käynnistyä kuudelta. Eli seitsemältä oli kaikki valmiina ensimmäistä kisaa varten. Juhlat kuitenkin aloitettiin piñatan pieksämisellä. Poolin pohjalle kokoontui pääasiassa nuorempia harrastajia, jotka tahtoivat piñatan sisällöstä osansa. En nähnyt, mitä siellä oli. Jotain skeittaukseen liittyvää varmaan.

Poolin heitettiin myös lautoja lahjaksi. Niistä taisteltiin luolamiesten elkein.

Seuraavan pelin nimi oli speed race. Tyypit skeittaavat parittain määrätyn radan ja ensimmäinen maalissa menee jatkoon. Meni kyllä kieltämättä vähän ohi tämä kisa, mutta kerrottakoon, että toiseksi selviytyi ystävämme Joni. Finaalissa piti ensin kumota oluttölkki, jonka jälkein sai vasta lähteä. Jostain syystä Jonilla oli vaikeuksia tyhjentää tölkki ennätysajassa. Arvokkaat sekunnit oli hävitty ja herra nimeltään Late (Ehkä.) vei speed race kuninkuuden.

Joni petti meidät kaikki, mutta korvasi sen. Seuraava kisa oli best trick. Ison poolin päätyä oli jatkettu korkeammaksi mielipuolisella kappaleella, johon oli maalattu risti väärinpäin. Se kuvaus oli oikein osuva. Toinen toisensa perään, kävivät tyypit kokeilemassa tätä huonekalua helvetistä ja aika hulluja suorituksia siellä nähtiinkin. Kisa rullasi eteenpäin ja välillä joku teki jotain uskomatonta, jonka seuraava suolasi jollain vielä uskomattomammalla.

Peli alkoi lähestyä loppuaan ja tässä vaiheessa meiningistä muuttui eeppinen. Jonilla oli viimeinen yritys suolata. Jengi taputti tahtia ja arvatkaapa, miten kävi? Kuvaamani videot ovat kohtalaisen paskoja, joten löysin youtubesta tämmöisen koosteen, jonka päätin varastaa ja jakaa kanssanne. Joni on tuo, jota juhlitaan vilimin lopussa. http://www.youtube.com/watch?v=bfJB2YU8a8g

Puhelu vaimolle: "Ei tässä, voitin justiisa koko paskan."

Mutta nyt on kaveria kehuttu tarpeeksi. Loppuillasta alkaa hämärtää. Siellä ainakin otettiin pumpattavaa barbaraa esille ja porukka skeittasi alasti. Grillattiin ja käytiin vielä joitain kisoja, joita en enää seurannut. Jengiä alkoi valua pikkuhiljaa pois parkilta. Osa oli kuulemma menossa Hevimestaan. Baariin, jossa torstaisin on eurot. Eipä ollut euroakaan taskussa, joten se ei ollut minun suunnitelmani. Viralliset jatkot pidettiin myös Hevimestassa, mutta seuraavana päivänä, eli perjantaina.

Roman oli kova pyöräilemään                                                                        Tässä vielä poltin illan viimeisen tupakan muistaakseni.

Ja perjantai koitti. Heräsin myöhään, enkä jaksanut kyllä ainakaan kirjoittaa sinä päivänä. Autokin piti kävellen hakea Hintasta. Ilma oli hiostava. Jaksoin kuitenkin juuri ja juuri valua Poolpartyjen virallisille jatkoille. Ensimmäistä kertaa kävin myös uudessa Hevimestassa. Se siirtyi kahden muun oululaisen kapakan, Snookerin ja Pepperssin tapaan uusille kulmille, kun kaupunki päätti purkaa edellisen kolmen baarin rakennuksen. Hyvä vain.

Tämä uusi Hevimesta oli siisti paikka. Todella sokkeloinen ainakin näin aluksi, mutta miellyttävä. Tummasävyinen kaksikerroksinen baari, jossa tilaa riitti, muttei asiakkaita. Paikalla oli hyvin vähän virallisia jatkajia. Lieneekö syynä edellisen illan eurot?

Päätin puhtaasti työasioissa haastatella erästä neitiä, joka hyvin nopeasti ilmoitti, että hän on Scarmin laulajan tyttöystävä. Minä ilmoitin nopeasti, että olen töissä. Haastattelu oli lyhyt. Scarm oli siis bändi, joka esiintyi siellä.

Scarm ja Poolpartyjen järjestäjä, mustassa Brooklyn puserossaan, Anton Mustonen. Kiitokset hänelle!

Anton crowd surffaa.                                                                                         Hevimestan tyylikäs vessa.

Vaikka väkeä oli vähän, oli meininki silti kova. Jatkettiin me tuolta Hevimestasta vielä toiseenkin kapakkaan, Nelivitoseen. Se tupa oli taas täynnä ja näin parhaakseni juoda loppuillan pelkkää vettä. Taksitolpalla me sitten jonotettin melkoinen tovi, kun takseille ei tuntunut asiakkaat kelpaavan. "Kävellen oltaisiin jo perillä.", todettiin monta kertaa. Saatiin sitten kuitenkin kyyti ja jatkojen jatkojen jatkot vielä juhlittiin. Sitten maistui uni. Eikä lauantainakaan voinut oikein kirjoittaa. Päivän otin kuitenkin rauhallisesti ja nyt on vähän puhkikulunut olo. Rankka viikko takana.

Jos tänne Ouluun eksyy skeitin, pyörän tahi potkulaudan kanssa, Hintan skeittiparkki (Elikkä Hovinsuon rullalautailupuisto.) on place to be. Tai jos vain nauttii skenestä ja kuvaamisesta, se on myös place to be. Taikka jos vain nauttii siististä kaljanottopaikasta, se on place to be.

Taisin keväällä mainita, etten tulevana kesänä aio kertaakaan istuskella Ainolanpuistossa museon takana. Enkä Banaanifestareilla. Molemmat lupaukset jätin lunastamatta.

Banaanifestareiden tarkoituksena on kait vain nauttia kesästä, juopotella, maalailla tauluja, sessioida bändissä, johon kaikki on kutsuttu, heitellä frisbeetä ja vielä vähän juopotella. Hippifestarit järjestetään Oulun Sonnisaaressa, ihan Torinrannan lähistöllä. Alue on pääosin aika tiheää kasvillisuutta tihkuva kärpäsen paska. Muutama kesä taaksepäin, eräs kaverini kertoi uskomattomasta uimapaikasta, Sonnisaaren perällä. Sinne mentiin sitten uiskentelut mielessä, mutta jäivätpä vesiharrastukset lyhyeen, kun toinen kaverini sai jalkansa heti auki rikkinäisen kaljapullon sirpaleista.

Sitä tiheää kasvillisuutta ja muusikonretkuja.

Olin paikalla ehkä kahdeksan aikaan illalla. Väkeä oli jonkun verran jo paikalla. Räpsin kuvia tauluista, joita jotkut olivat tuherrelleet. Taustalla soi didgeridoo ja pammpatipammpatipampam. Kävinkin kysymässä lupaa kuvata näitä saundeja ja todistusaineisto on tässä: 

http://www.youtube.com/watch?v=vwlyzakrriI

Pian pyydettiin festariväen huomiota. Viidentoista minuutin päästä alkaisi Oulun tyhmin mies -kilpailu. Ilmoittauduin mukaan, tietämättä mihin leikkiin lähdinkään. Kaksi kanssakilpailijaani totesivat heti, etten voi voittaa heitä tyhmyydessä. Tästä todisteeksi toinen päätti kusta siihen paikkaan ja toinen koki vielä tyhmemmäksi juoda sitä. Sen myös teki. Mietiskelin että "Eeeeeii hemmetti. Mihinkähän kisaan sitä nyt tuli lähettyä.". Mittelö ei ollut vielä edes alkanut.

Onneksi varsinainen peli oli pelkkä visa. Jos sitä nyt voi visaksi sanoa. Kysymykset olivat jotain ja mitä sattuu. Vastaukset myös. Hassun hauska peli päättyi, kuten minulle povattiin, tappiooni. Se ei sinänsä haittaa.

Saanko esitellä, kolme Oulun tyhmintä miestä!

En muista, en muista ja en muista.

Saatiin me sinne sitten oikea esiintyjäkin. Hurmaavat Impivaaran tytöt! Neitien kappaleet houkuttelivat koko juhlaväen paikalle. Meininki oli kuin stadionilla. Encorenkin tytöt heitti. Loppuilta menikin sitten juopotellessa ja musisoidessa. Jatkotkin olisivat olleet Nelivitosessa, josta tulen kirjoittamaan vielä monen monta kertaa. Ainakin käyn siellä usein. Tällä kertaa kuitenkin passasin jatkot ja olin jo kämpillä ennen, tai ehkä vähän jälkeen kahdentoista!

Vähän kummallista oli, mutta ihan jees ilta siitä tuli.

Perjantaina päätin, että jätän känkyn elämästäni, kunnes se maistuu taas hyvälle. Kävinkin ostamassa paketin makkaraa ja lähdin Lintulammen grillikodalle, eli Kommulle (Tuolla nimellä me sitä ennen kutsuttiin), lammen rannalle, laittamaan tulet.

Lintulammen metsä on pieni läiskä Höyhtyän, Nokelan ja Lintulan asuinalueiden rajalla. Urheilijoille tiedoksi, että metsää kiertää 1,5 kilometrin pururata, Supen polku. Siellä olen joskus lenkkeilyharrastukseni aloittanut ja lopettanut saman kuukauden aikana. Metsän vierestä löytyy myös Lintulan tekonurmikenttä, juoksuradat ja tenniskentät. Talvella pururata jalostetaan hiihtoladuksi ja kentillä pelataan sitä, mihin minä tarvitsen pelikonsolin.

Sitten sitä makkaraa. Kun saavuin paikan päälle, oli aivan hiljaista. Jätin kalikat maahan ja käännyin kotaa päin etsiäkseni tikkuja, joilla sitten kärryytellä. Kun käännyin takaisin, huomasin saaneeni seuraa.

Ehkä paistoin muutakin kuin makkaraa.

Sain myös ihmiskaverin jälkijunassa seuraksi. Tulet oli tehty ja makkara kypsyi. "Olispa sinappia.", tuumattiin. Ja pian paikalle pyöräili lihamestariystäväni pekoni- ja juustomakkaroineen, sekä sinappipurkkeineen. Siinä sitä sitten oltiin. Syötiin makkaraa, ei tehty mitään. Hyvä, että puhuttiin mitään. Kaikilla taisi olla rehellisesti sanottuna niin jumalauta tylsää, että tein taas päätöksen. En lunastakaan perjantain lupaustani julkisten grillailumestojen koluamisesta.

Tässä kiroan tylsää elämää

Onneksi viikonloppuna tapahtui muutakin.

Lauantaina lähestyin puhelimitse lähintä esimiestäni, Petraa. Kuulin, että hän ja Turisti-infon PilePirkko Henna Linné ovat saapuneet Ouluun kuvaamaan Turisti-infon tv-formaattia. Rupattelutuokio poiki kutsun lauantai-illan tansseihin, Ylikiiminkiin, Nuijamiesten lavalle. Pääsisinpä tapaamaan ensimmäistä kertaa kasvotusten työkavereita.

Lähdin kämpille vaihtamaan parempaa päälle. Prässätyt housut ja paidan ylin nappi kiinni -kombo ei petä. Joten asuvalintani oli sama, kuin aina. Joka ilta. Oli juhlat tai ei. Onneksi olen uskomaton tanssija, mietin.

Sitten oli aika lähteä liikenteeseen, autolla muka. Näppäilin navigaattoriin Hetekyläntie 16, 91300 Ylikiiminki ja olin valmis matkaan. Matka oli pidempi, kuin odotin ja radiossa soi paljon paskoja biisejä. Kun päämäärä oli enää parista kilometristä kiinni, alkoi vähän jännittää, että mitähän tästä nyt tulee. Sitten korvani palkittiin Eye of the tigerillä ja itseluottamus nousi huippuunsa. Olin perillä.

Tanssi- ja discoväen huvikeskus

Parkkipaikat oli aikaisemmin merkitty kalkkiviivoilla, jotka päiväinen sade oli kuulemma huuhtonut pois. Asiaan oltiin reagoitu ja paikalla olikin keltaliivejä ohjeistamassa, miten se auto sinne pysäköidään. Ajoitukseni oli oikea, sillä samaan aikaan Petra ja Henna kuvausryhmineen parkkeerasivat paikalle. Ei onneksi vaadittu, kuin käsipäivät ja jännitys loppui siihen paikkaan.

Meitä opastamassa oli vanhempi herra, kenen nimeä en nyt ihan muista. Sanotaan vaikka Lasse. Sen verran miehen puheista muistan, että Nuijamiesten lava on nyt 54 vuotias, mikä tekee siitä alueen vanhimman, koko ajan aktiivisena pysyneen lavan. Paikka vetää kesässä yleisöä kuulemma Saksasta asti, varsinkin juhannuksen jälkeen, jolloin tanssikansa lähtee kunnolla liikkeelle. Enkä kyllä ihmettele, alue oli todella miellyttävä. Oli kahvilaa ja karaoke-kapakkaa, terassia ja tietenkin kohtuullisen iso esiintymislava, sekä tilava tanssilattia. Terassilta näkymät palkitsivat silmiä. Kiiminkijoki virtasi komeasti aivan vieressä.

Minusta tuo näyttää aika hyvältä meiningiltä.

Kake Randelin oli illan tähti. Pääsin tätä supertähteä kättelemäänkin. Lyhyt tapaamisemme oli lyhyt, enkä jäänyt sitä sitten murehtimaankaan. Herran tuotannosta ehkä kaksi biisiä tiesin nimeltä. Legenda kertoo, että Kake Randelin soittaa keikoilla VAIN OMIA BIISEJÄ. Olin kuulevinani myös Hurriganesia. Joka tapauksessa, oikein mukavalta tyypiltä vaikutti!

Noin yhdentoista aikaan keikka räjähti käyntiin ja viimeistään tässä vaiheessa tanssiyleisö valloitti koko lattian. Kävin erästä rouvaa tanssittamassakin yhden kappaleen ajan. Hurmoksen loputtua kuulin keskustelun: "No, osasiko nuori mies tanssia?", jota seurasi vastaus: "Jokainen tyylillään.". Otin sen kohteliaisuutena.

Fiilis alkoi musiikin ja tanssimisen myötä nousemaan kattoa kohti, joten aloin murehtimaan autoani. Olisi pitänyt tulla bussilla. Tai pyörällä. Kuvausryhmä ratkaisi onneksi ongelmani kertaheitolla, kun minut pyydettiin piilopullolle Hennan vastanäyttelijäksi. Viinahommiksihan ilta sitten meni ja ystävällinen kuvaajaneiti Laura lupasi minulle kyydin Ouluun. Minä lupasin viedä tytön tanssimaan ja sen myös tein. Se oli kuulemma kamalaa.

Loppuilta oli mahtava. Kake heitti lavalta ylävitoset, samalla kun tanssitin missiä. Taatusti yksi elämäni huippuhetkistä. Muutamat biisit vielä pyörähdeltiin ja juhlittiin. Sitten oli aika jättää Ylikiiminki.

Salainen piilopullomesta. Tuolla kävi väkeä tuon tuosta.

Aamulla vähän vitutti, että niin joo se autohan pitää hakea Ylikiimingistä. Sain kyydin rikospaikalle ja tupakan nautittuani, käynnistin Kian ja kotimatka alkoi. Olin edelleen edellisen illan tunnelmissa. Känkkykin maistui hyvälle jo sunnuntaina. Matka sujui muitta mutkitta, lukuunottamatta lintua, johon törmäsin Michael Bublén It's a beautiful dayn säestämänä.

Rauha luontokappaleen sielulle.

Kävin keskiviikkoyönä hakemassa känkyn keskustan Fratellista. Täytyy kyllä sanoa, että nyt riittää. En suosittele.

Miksi söin sen? Luultavasti siksi, että kello oli neljä aamuyöllä ja aika tuhdissa kunnossa sitä mentiin. Känkyssä taasen ei ollut mitään tuhtia. Juusto puuttui paria kohtaa lukuunottamatta ja kebab oli kuivaa. Maha meni sekaisin ja hampaat piti pestä saippualla. Fratellia en lähde yksistään sortamaan. Asia vain on niin, että se on aivan sama, mistä känkyn tuohon aikaan haet, ei lopputuloksesta voi olla varma.

Niinpä teinkin päätöksen. Nyt jäävät känkyt elämästäni hetkeksi taa, kunnes ne taas maistuvat hyvälle. Aion tämän viikonlopun panostaa kesäisempiin ruokiin. Niinpä käynkin testaamassa julkiset grillailumestat ja kodat viikonlopun aikana! Puita ja makkaraa pitänee hankkia. Palataan asiaan, kun ruoat on nautittu ja tulet tukahdutettu. Illalla myös ehkä ylin nappi kiinni ja sitä itseään, se on meikän motto. Hyvvää viikonloppua kaikille!

Hysse, eli Hyzer, eli oikeakätisen heittäjän vasemmalle kaartava kiekko, eli tässä tapauksessa jokea kohti, eli molskahdus, eli 13 euron tikki. Ja tämä oli kolmas harjoitusheittoni. Tästä lähti Meri-Toppilan frisbeegolfradan valloitus käyntiin.

Vesipullot oli tankattu ja harjoitusheitot heitetty. Oppaamme Jeren ja veljensä Janin repuissa oli muutakin kuin vettä, joten ensin oli pistäydyttävä lähimmässä myymälässä. Meri-Toppilassa asian ajoi R-Kioski. Kukko-olut oli kylmässä ja se oli halvinta. Pöntöt reppuun ja takaisin kentälle.

Ensimmäinen hyvä fiilis tuli jo paikasta itsestään. Ensimmäinen väylä vietti upeaa nurmikenttää ylöspäin, jonka takana kuulemma avautuisi vielä hienommat näkymät. Joka puolella oli korkeaa metsää, isoja pensaita ja pieniä joentynkiä. Vastaavaan en ole Oulussa ennen törmännytkään. Toppilassa on tullut hengailtua joskus pienenä serkkupojan siellä asustaessa. Mutta se oli semmoista aikaa, että Toppilan pojat edustivat kulmiaan ja Höyhtyän jätkä ei ollut sinne tervetullut. Painimiseksi muutaman kerran meni. Sainpa korjattua mielikuvani Toppilasta paljon virkistävämmäksi. Näihin vanhoihin arkkivihollisiin en päivän aikana törmännyt, tai sitten törmäsin ja kuluneet viisitoista vuotta ovat tehneet tehtävänsä ja nyt kaikki pelaa frisbeegolffia sulassa sovussa. Tai vaihtoehtoisesti istuvat Läänillä. Tiedä tuota.

Sitten pääsimme heittämään. Valintani oli Jackall, fairway-driveri jota kutsuin tuttavallisemmin Sakaaliksi (Piireissä sitä kutsutaan Jakaaliksi). Tarkoituksena on tietenkin läpäistä kaikki kahdeksantoista väylää minimimäärällä heittoja. Jokaiselle väylälle on määritelty maksimiheittomäärä, Par. Meri-Toppilan radoilla ne vaihtelivat kolmestä neljään. Jos saa määrätyllä heittomäärällä korin kolisemaan, pysyy sen väylän osilta pisteet nollissa. Jos kertoja on määrättyä vähemmän, pääsee miinukselle. Meille heitettiin haasteeksi +50. Sen alle jos ensikertalaisina päärjäisimme, häpeältä säästyisimme.

Ensimmäinen väylä oli par 3. Pääsin tolppaa tapailemaan neljällä heitolla ja viidennelle vaihdoin putteriin, eli täsmäaseeseen, jolla loppusilaus annetaan. Psycho-niminen putterini teki tehtävänsä ja ensimmäinen väylä oli suoritettu.

Päivä kului ja suurin osa väylistä meni yhdestä kolmeen yli paarin. Oli muutama metsäväyläkin. Puut ne toivat oman haasteensa, kun kerta toisensa jälkeen Sakaali kolisteli, eli skippaili rungosta toiseen. Välillä jäimme nauttimaan auringosta olut ja tupakka ystävinämme ja päästimme karpaaseja ja enemmänharrastaneita ohittamaan. Radoilla toimiikin ainakin pari herrasmiessääntöä. Nopeammat ja kokeneemmat päästetään ohi, jos itse tuntuu käyvän hitaalla. Toinen herrasmiessääntö liittyy kiekkoihin kirjoitettuihin nimeen ja puhelinnumeroon. Kiekkoja nimittäin hukkuu jatkuvasti sinne tänne.

Tavallisesti Jeren ja Janin kaltaisilla pelaajilla kuluu koko kentän kiertämiseen n. puolitoista tuntia, meillä meni neljä. Vihdoin kuitenkin pääsimme väylälle numero 18. Tässä vaiheessa Rasse oli minua pisteen jäljessä ja pelistä tuli tiukka. Voitin pistein +30 - +31. Tästä sain palkinnoksi pitää punaisen Pursi-kiekon, jonka löysin. Kiekossa ei ollut nimeä eikä numeroa, joten repun pohjalle vain. Pursi on midari.

Hauska peli. Yllätyin, miten miellyttävää se loppujen lopuksi oli. Vanha asenteeni olisi todennut, että "kuulostaapa sitten helvetin tylsältä paskalta". Sitä se ei kuitenkaan ollut. Ei sinnepäinkään. Ei ehkä elämäni paras päivä, mutta yksi tämän vuoden kohokohdista ehdottomasti. Aion marssia joku päivä Höyhtyän ostoskeskuksen Frisbeekauppaan ja poistaa aloittelijanpaketin. Tähän jää kuulemma pahasti koukkuun.

Ainiin tosiaan. Jos tulee niitä ideoita, vinkkejä, tapahtumia, paikkoja, juhlia tai ihan mitä tahansa meininkiä niin minut tavoittaa numerosta 0443599963. Saa soitella ja laittaa viestiä.

Lomat on nyt niin sanotusti lusittu ja tänään alkaa mahdollisesti elämäni toiseksi erikoisin kesä. Viimekesä menikin puoliksi Baltian maissa nelostietä vaellellen ja puoliksi Oulun patioilla. Joita kuluttaisin luultavasti tämänkin kesän, jos tilanne soisi. Ehkä kerron viimekestästä tarkemmin toiste, jos inspiraatio iskee. Nyt kuitenkin ajatukset vaeltavat työasioissa. Aloitan tänään nimittäin Suomen Turisti-infon reissubloggaajana, alueenani kotoisa Oulu, jossa olen ikäni asunut. Ja lähialueet, jotka Kempelettä lukuunottamatta tulevat olemaan lähes tuntemattoman kartoittamista itsellenikin. Ainakin näin matkailijan näkökulmasta. Varsinkin, jos matkailijan ainoa tehtävä ei ole ratsata jokaista kuppilaa, jossa tuopin saa puoleen hintaan Oulun Kauppatorin vastaavista. Saatan minä toki senkin tehdä.

Viikonloppu hurahti ystävän ammattiin valmistuessa. Tuomiokirkon kivikovia penkkejä en jää kaipaamaan ja kirkon viileää sisälämpötilaa minulle kovasti liioiteltiin. Kävin myös tarkistamassa kavereiden keikan ja polttamassa kaloreita Kiikelin rannassa aamuyöuinneilla, joihin oli koko ilta kerätty rohkaisua erinäisissä ravitsemusliikkeissä. Ja rullalautaillen tietysti, josta kävimme sunnuntaiaamuna naapurirapun vanhan rouvan kanssa hyvät keskustelut. Hän kyseli, olenko minäkin niitä lautailijapoikia, samalla kun availin pyörän lukkoa dekki tarakalla. Selitin, että vasta tässä muutama viikko sitten olen harrastuksen aloittanut, enkä mitään osaa. Muutaman sanainvaihtelun jälkeen miellyttävä vanhanainen totesi, että minun pitäisi käyttää kypärää. Olen samaa mieltä

Kaloreita tuli kerättyäkin. Juurikin näistä ravitsemusliikkeistä ja Höyhtyän Grillin, eli Höhärin keittiön antimista. Tilausjonossa todistin myös suomalaista kärsivällisyyttä, kun pari mieshenkilöä eivät näyttäneet oikein pääsevän sopuun tilausjärjestyksestä. Minä sain ruokani omalla vuorollani, enkä jäänyt seuraamaan tilannetta sen kummemmin. Syömään oli päästävä.

Tällä viikolla aion käydä ainakin ystäväni kanssa frisbeegolffaamassa. Hän on lajin vannoutunut harrastaja ja osaamistakin taitaa löytyä. Oulussa on tietääkseni ainakin kaksi suosittua frisbeegolfrataa. Toinen sijaitsee Hiirosessa ja toinen Meri-Toppilassa. Luulen, että valintamme on Meri-Toppilan rata. Sen olen kuullut olevan parempi. Mutta se selvinnee, kun pelaamaan päästään. Kerran aikaisemmin olen kiekkoja viskellyt Jyväskylässä ohi tolpasta. Toivotaan, että vuoden tauko on tehnyt heittokädelleni vain hyvää, niin mielenkiinto saattaa riittää koko radan läpäisyyn.

Tarkoituksena ei kuitenkaan ole kirjoittaa urheilublogia, vaan kokeilla kaikkea mahdollista, mitä Oulun kesällä on tarjota. Kulttuuritapahtumista matkailukeskuksiin ja nähtävyyksistä tietysti kaupungin parhaisiin juhliin. Onneksi Oulun tarjonta on värikästä.

Laittakaa siis rohkeasti menovinkkejä, paikkoja ja tapahtumia, joissa haluatte tai suosittelette minun käyvän. Viestiä voi laittaa sähköpostiin tai puhelimeen. Yhteystiedot lisäilen myöhemmin tänne! Lämpimiä sekä mahtavia kesäpäiviä ja öitä kaikille! Kesä rientää ja Topias kiertää. Se on meikän motto.